Sä et kyllä unohdu noin vaan…

Olen jäänyt täydellisesti koukkuun Maria Gasolinan kappaleeseen Kadulla, sateessa tai landella. Bändin tuore levy Se jokin on kokonaisuudessaankin (ja lyhykäisyydessäänkin) mainio. Innostuin jopa käyttämään aivan liian paljon aikaa netissä surffaillessani kappaleen alkuperäisversion perässä ja lopulta tilasin sen Amazonin käytettyjen levyjen markkinapaikalta. Tämän Hyldonin levyn Na Rua, Na Chuva, Na Fazenda lisäksi tilausvahvistuksia kolahteli sähköpostiin myös näistä Caetano Veloson ja Sergio Mendes & Brasil ‘66:n levyistä. Kiitos siis Maria Gasolinan väelle ja muutamalle muullekin ihmiselle siitä, että olen aivan uudella tavalla alkanut kuulla ja kuunnella brasilialaisia rytmejä ja melodioita.

Harrastus syvenee

Tämän orastavan blogiharrastukseni myötä olen hahmotellut erään bändin puolesta heidän nettisivunsa korvaamista helpommin ylläpidettävällä blogilla. Valmiilla sivupohjilla kun saa yllättävän oman näköisen sivun aikaiseksi – mikä ei tosin tämän blogin ulkoasusta käy ilmi mitenkään. Käytännössä siis itse tehty yläpalkki vaikuttaa pinta-alaansa nähden hyvin paljon kokonaisvaikutelmaan. Alustavien kommenttien perusteella olemme oikealla tiellä, palaan sitten asiaan myös tällä palstalla, mikäli yhteinen tuotoksemme publiseerataan lähiaikoina.

Patetia on romantiikan suola

Kesäkuussa 2004 vietin kuumaa, auringonpaahteista iltapäivää hotellin uima-altaan laidalla Cattolicassa Italiassa. Luin Ian Rankinin dekkaria, nautin baarin antimista ja pysähtyneestä tunnelmasta englantilaisturistien vaimean puheensorinan säestämänä. Kenties englantilaisten läsnäolon innostamana laitoin korvalappustereoihini soimaan jo keväällä ostamani Morrisseyn You are the Quarry -albumin. Halusin antaa sille vielä yhden tilaisuuden, vaikka olin jo tusinan kuuntelukerran jälkeenkin sitä mieltä, että levy on yhtä kiinnostava kuin Carling-olut veltossa muovituopissa. Enkä muistaakseni ole koskaan juonut Carlingia veltossa muovituopissa.

Morrissey lunasti paikkansa minun musiikillisessa ikonigalleriassani yhdennellätoista hetkellä. Tuona kesäkuisena iltapäivänä tempauduin mukaan matkalle romantiikkaan, vihaan, ironiaan ja sarkasmiin. Sain unohtumattoman oppitunnin patetiasta. Kuuntelin Quarryn ehkä kolmen viikon ajan pari kolme kertaa päivässä alusta loppuun ja opin pitämään sen jokaisesta kappaleesta sekä erillisenä teoksena että vastustamattomaksi osoittautuneen kokonaisuuden osana.

Kesäkuusta 2004 saakka olen etsinyt käsiini musiikkia, jossa romantiikka kasvaa patetian mittoihin. Kaksi päivää sitten ostin alennusmyynnistä Scott Walkerin ensimmäisen soololevyn Scott vuodelta 1967.

Hengitystä saa halutessaan pidättää

Noin tuhannen satunnaisen ja puolen tusinan vakituisemmin selailemani blogin vaikutuksesta huomasin houkutuksen saattaa ikioma rikka rokkaan, pisara mereen ja bitti avaruuteen. Annan itselleni viikon verran aikaa tutkia, voiko tälle houkutukselle antaa tilaa elää ja kasvaa. Ei, en vielä aisti, kuinka pidätätte hengitystänne asian suhteen…

Jos elokuussa vuonna 2006 tai sen jälkeen tämä on edelleen tuoreinta luettavaa tässä osoitteessa, olen unohtanut katkaista virran ja vetää töpselin seinästä. Siihen saakka, (vanh)uutta odottelemaan.