En yleensä paljoa perusta autoista, mutta edellisessä viestissäni mainitun viinitilan parkkipaikalla huomioni herätti tämä auringossa kylpevä karamellin näköinen MG. Kartanlukijan paikalta noussut ajelija kertoi myös ilmastoinnin toimivan hyvin kuumanakin päivänä.
Viikonlopun leppoisaan ohjelmaan kuului pieni kierros Päijät-Hämeessa. Pihamaan viini- ja puutarhatilalla makuhermoni sai osuman. Myymälän vieressä oli tarjolla maistiaisina erilaisia juustokakkuja, jotka olivat toinen toistaan taivaallisemman makuisia. Kolmen makean maistiaisen jälkeen oli varsinaisen kohokohdan vuoro: suolainen sillijuustokakku. Täydellinen napakymppi hieman voipuneeseen oloon, kun edellisiltana ja -yönä tuli nautittua muutama ylimääräinenkin saunalimpska. Myöhemmin mökkipihan grillipöydässä nautittu Pihamaan herukkaviini ei aivan ollut minun makuuni, mutta tilan siiderit ja limonadit saivat seurueessamme osakseen myönteistä hyminää kuuman auringon alla.
Nyt se on julkaistu, aiemmin mainitsemani uusi bändiblogi. Trio Rouvat, jonka jäsen itse en paristakin sattuneesta syystä ole, esittää oivallista juhlamusiikkia, ikivihreitä ja tuoreempiakin iskelmiä sekä Matti Rossin runoihin tekemiään omia sävellyksiä. Vanha nettiosoite toimii edelleen ponnahduslautana vasta avattuun blogiin. Bändiin voi tutustua kätevästi Espan lavalla 12.8.2006 klo 10.30.
Edelliseen viitaten, kaksi lippua Tom Waitsin konserttiin Louisvillessä teki kauppansa Ebayssä hintaan 2850 dollaria. Se on noin 1125 euroa lippua kohden.
Seuraava vuodatus kuuluu samaan sarjaan, kuin kuulun ketun näkemykset pihlajanmarjoista, mutta kuitenkin. Tom Waits aloittaa viikon kuluttua lyhyen kiertueensa promotoidakseen ehkä joskus talvella ilmestyvää Orphans-kokoelmaansa. Kiertue pysähtyy kahdeksassa Yhdysvaltain kaupungissa, joista monen nimen luin tai näin ensimmäistä kertaa kiertueaikataulusta, mutta se nyt on vain osoitus omasta tietämättömyydestäni. Se, että listalla ei ollut New Yorkia tai Los Angelesia oli monille harmillinen yllätys. Kiertueilmoituksen jälkeen aloin mielessäni spekuloida kiertuebändin kokoonpanolla, lähinnä sitä, olisiko Marc Ribot taas mukana. Ribotin soitanta vuoden 2004 Real Gone -kiertueella oli niin maukasta, että siitä soisin mahdollisimman monen saavan osansa. Hänen omaperäinen tyylinsä on sitä paitsi merkittävällä tavalla muokannut Waitsin sointia 80-luvulta saakka, vaikkei aina itse olekaan kitaran varressa ollut. Mutta ei ole Ribot tällä kertaa Waitsin kyydissä, vaan hän kiertaa omien kokoonpanojensa kanssa sekä Euroopassa että Amerikan mantereella. Nyt seuraa se pihlajanmarjaosuus: Waitsin kitaristina ainakin näillä kahdeksalla keikalla on Duke Robillard. Kaikki kunnia sähkökitarabluesin uutteralle ammattimiehelle, mutta miten näin on päässyt käymään? Jälleen kerran vetoan tietämättömyyteeni ja siihen, etten aina ymmärrä hyvän päälle, mutta hieman pettynyt olen tuohon Tompan valintaan. Ei sillä, ettenkö kadehtisi silmät päästäni niitä onnekkaita, jotka paikan päälle noihin kahdeksaan konserttiin pääsevät. Jään toiveikkaana odottamaan uutisia kiertueen jatkumisesta myöhemmin vanhalle mantereelle. Ja sitä, että Duke yllättää minut ennakkoluuloineni iloisesti.
Vein vuosi sitten tanskalaiselle ystävälleni tuliaisiksi perinteisen SUOMI-t-paidan. Siis sellaisen valkoisen, jossa lukee suurin sinisin kirjaimin SUOMI. Nyt hän kertoi pukeneensa sen päälleen alkukesästä pidettyyn casual-henkiseen projektitapaamiseen, jossa muut 40 osanottajaa olivat pukeutuneet perinteisempiin asuihin, kuten kauluspaitoihin, pikkutakkeihin ja sen sellaisiin. Päivän kuluessa ystäväni oli aistinut osanottajien keskuudessa suurta mielenkiintoa paitaansa kohtaan ja muutama kollega olikin kysynyt, että miksi ihmeessä hänen päällään on tuollainen paita, ja jotkut myös, että mitä sen teksti tarkoittaa. Ystäväni kertoi heille ylpeänä, että Suomi on menestysbrändi vailla vertaa ja että hänelle tuottaa suurta iloa osoittaa yhteenkuuluvuutta Suomen kanssa. Suomi voitti euroviisut. Mutta mikä tärkeintä, suomalaiskirjailijat kirjoittavat ahkerasti keski-ikäisen miehen kriiseistä, eihän mikään ole kuulimpaa kuin se, perusteli tanskalainen ystäväni.
Olen jäänyt täydellisesti koukkuun Maria Gasolinan kappaleeseen Kadulla, sateessa tai landella. Bändin tuore levy Se jokin on kokonaisuudessaankin (ja lyhykäisyydessäänkin) mainio. Innostuin jopa käyttämään aivan liian paljon aikaa netissä surffaillessani kappaleen alkuperäisversion perässä ja lopulta tilasin sen Amazonin käytettyjen levyjen markkinapaikalta. Tämän Hyldonin levyn Na Rua, Na Chuva, Na Fazenda lisäksi tilausvahvistuksia kolahteli sähköpostiin myös näistä Caetano Veloson ja Sergio Mendes & Brasil ‘66:n levyistä. Kiitos siis Maria Gasolinan väelle ja muutamalle muullekin ihmiselle siitä, että olen aivan uudella tavalla alkanut kuulla ja kuunnella brasilialaisia rytmejä ja melodioita.
Tämän orastavan blogiharrastukseni myötä olen hahmotellut erään bändin puolesta heidän nettisivunsa korvaamista helpommin ylläpidettävällä blogilla. Valmiilla sivupohjilla kun saa yllättävän oman näköisen sivun aikaiseksi – mikä ei tosin tämän blogin ulkoasusta käy ilmi mitenkään. Käytännössä siis itse tehty yläpalkki vaikuttaa pinta-alaansa nähden hyvin paljon kokonaisvaikutelmaan. Alustavien kommenttien perusteella olemme oikealla tiellä, palaan sitten asiaan myös tällä palstalla, mikäli yhteinen tuotoksemme publiseerataan lähiaikoina.
Kesäkuussa 2004 vietin kuumaa, auringonpaahteista iltapäivää hotellin uima-altaan laidalla Cattolicassa Italiassa. Luin Ian Rankinin dekkaria, nautin baarin antimista ja pysähtyneestä tunnelmasta englantilaisturistien vaimean puheensorinan säestämänä. Kenties englantilaisten läsnäolon innostamana laitoin korvalappustereoihini soimaan jo keväällä ostamani Morrisseyn You are the Quarry -albumin. Halusin antaa sille vielä yhden tilaisuuden, vaikka olin jo tusinan kuuntelukerran jälkeenkin sitä mieltä, että levy on yhtä kiinnostava kuin Carling-olut veltossa muovituopissa. Enkä muistaakseni ole koskaan juonut Carlingia veltossa muovituopissa.
Morrissey lunasti paikkansa minun musiikillisessa ikonigalleriassani yhdennellätoista hetkellä. Tuona kesäkuisena iltapäivänä tempauduin mukaan matkalle romantiikkaan, vihaan, ironiaan ja sarkasmiin. Sain unohtumattoman oppitunnin patetiasta. Kuuntelin Quarryn ehkä kolmen viikon ajan pari kolme kertaa päivässä alusta loppuun ja opin pitämään sen jokaisesta kappaleesta sekä erillisenä teoksena että vastustamattomaksi osoittautuneen kokonaisuuden osana.
Kesäkuusta 2004 saakka olen etsinyt käsiini musiikkia, jossa romantiikka kasvaa patetian mittoihin. Kaksi päivää sitten ostin alennusmyynnistä Scott Walkerin ensimmäisen soololevyn Scott vuodelta 1967.
Noin tuhannen satunnaisen ja puolen tusinan vakituisemmin selailemani blogin vaikutuksesta huomasin houkutuksen saattaa ikioma rikka rokkaan, pisara mereen ja bitti avaruuteen. Annan itselleni viikon verran aikaa tutkia, voiko tälle houkutukselle antaa tilaa elää ja kasvaa. Ei, en vielä aisti, kuinka pidätätte hengitystänne asian suhteen…
Jos elokuussa vuonna 2006 tai sen jälkeen tämä on edelleen tuoreinta luettavaa tässä osoitteessa, olen unohtanut katkaista virran ja vetää töpselin seinästä. Siihen saakka, (vanh)uutta odottelemaan.
